lauantai 22. lokakuuta 2016

Unelmia ja aamuhommia

Eräänä väsyneen värisenä arkiaamuna käytiin Naisen keittiössä keskustelu. Osallisina olivat pääosanesittäjä itse ja hänen 17-vuotias poikasensa, joka oli juuri aloittanut renkaanvaihtajan raskaan työn isossa ketjussa kuntarajan tuolla puolen. Työstä sen verran, että se on suuri onni hänelle, joka vielä vuosi sitten kiersi ovelta ovelle kysymässä sopiiko vaihtaa talvikumit alle naurettavan pientä korvausta vastaan. Eihän tuo juuri pettymystä enempää tuolloin poikinut. Mutta opetti yrittämään ja sattui olemaan syy, miksi juuri nyt sai tämän sesonkityön. Työnantaja kun näki edessään sinnikkään nuoren miehen, sen jolle on aina opetettu ettei mikään mene hukkaan. Aina kannattaa yrittää. Aina, koska ikinä ei voi tietää mitä ovia myöhemmin aukeaa.  Mutta takaisin keskusteluun, joka alkoi typerästä matemaattisesta dilemmasta ja päättyi eksistentiaaliseen oivallukseen. Se meni näin.

-          Niin missä sää oikein olit kaikki matikantunnit?”
-          Varmaan unelmissa.”
-          Jaa, mitä sää unelmoit?
-          En kerro.
-          Kerrot! Nyt kerrot.
-          Se oli katsos sitä aikaa, kun luulin että musta tulee vielä jotain.
-          Tulihan susta.
-          Jaa niin mikä? (odottaa poikansa huumorintajun tuntien sanaa ”vanha”)
-          Neljän lapsen äiti.

 Siitä seurasi keskustelu. Ihan hyvä keskustelu. Että onko neljän lasta saavutus, onko kyseessä oma saavutus, vai modernin lääketieteen ja länsimaisen hyvinvoinnin selkävoitto äitikuolemista, ja ennen kaikkea, onko se jotain, johon neljätoistavuotias pakeni unelmissaan matematiikantunnilla. Pojan mielestä neljä lasta on Naisen suurin saavutus, joka voisi toisessa kontekstissa kuulostaa vähintäänkin arveluttavalta, jopa vittuilun määreet täyttävältä vähättelyltä. Mutta poika sanoi sen silkkaa lämpöä ja syvää ylpeyttä äänessään.

Mistä ihminen muistetaan? Persoonastaan. Teoistaan. Ajatuksistaan ja arvoistaan. Siitä mitä osasi, ja mitä opetti. Saavutukset tulevat listassa joko ensimmäisten tai viimeisten joukossa. On eri asia tulla muistetuksi Nobelin fysiologian ja lääketieteen palkinnosta, kuin että on pusertanut itsestään ulos neljä ihmistainta, jotka ovat seurausta biologisesta tarpeesta hedonistiseen nautintoon ja suvunjatkamiseen. Kukin saavutus on kuitenkin yksilön omalta kannalta merkittävä. Ellei yksilölle itselle, niin heille, jotka jäävät jälkeen muistamaan.

Voiko lasten kasvattaminen olla ainoa merkittävä saavutus? Evoluution kannalta kyllä. Ainoa ja tärkein. Vuosituhansia naisen ansio on ollut lapsissa ja siinä sivussa miehen ja miehen suvun tyytyväisenä pitämisessä. On toki ollut aikoja, jolloin naisten työssä käyminen oli erityisen tärkeää. Silloin miehet ovat olleet muualla, yleensä rintamalla. Se, mikä kaksituhattaluvun siskolle ei ole saavutus eikä mikään, olisi sata vuotta sitten ollut täyttä utopiaa. Itsenäisyys. Vapaus. Omat tulot ja täysi määräysvalta tuloihin. Asunto, auto, ammatti, aurinkomatkat, alati vaihtuva vatkaaminen sen suhteen, mitä minä haluan ja mitä minä saan. Minä, minä, minä. Kun mahdollisuudet ovat lähes rajattomat, ei ole mitään rajaa sillä, mitä voi haluta saavuttaa ja miten paljon. Jokainen tavis haluaa tähdeksi. Maaseudulta kaupunkiin. Vai haluaako sittenkään?

Kun poikanen oli pieni, alakoululainen vasta, sen opettaja sanoi; kyllä sinusta vielä hyvä työmies tulee. Mikä lie lumipallojen heittelyrikos kyseessä ollut, kun puhutteluun joutui. Aivan kuten poikasen ajatus Naisen suurimmasta saavutuksesta, voisi tämänkin lausahduksen ymmärtää kahdella tapaa. Kannustavana, tai sitten vähemmän. Opettaja valitsi jälkimmäisen. Mitätöi sävyerolla pienen miehen unelman itsestään täydellisenä mahdollisuutena ihan mihin vain. Ei sinusta koskaan tule mitään muuta, kuin työmies. Lapionvarteen nojaava laiskiainen. Ei, lapsi ei ollut häiriöksi. Lapsi ei lintsannut, kiroillut, käyttäytynyt lumipallosessiota huonommin. Mutta kesti kuusi vuotta kunnes vaikea lukihäiriö vihdoin löydettiin. Sillä poika sinnitteli. Yritti ymmärtää. Matikat, äikät, enkut. Vuosi vuodelta vaikeammat.  Se ei laiskuuttaan ollut vitosen oppilas. Mutta sitä ei edes opettaja tiennyt. Minusta ei koskaan tule mitään. En ikinä tule täyttämään isoveljen saappaita. Miksi edes pitäisi? Koska sen korvissa soi vielä vuosienkin jälkeen ivalliset sanat. Kyllä sinusta vielä hyvä työmies tulee…
Poika kävi viimeisen vuoden peruskoulua jopo-luokalla. Se nosti numeroita ja pääsi ammattikouluun haluamalleen linjalle.  Se aikoo ammattikorkeaan, vaikka ei ole lukumiehiä. Koska ei voi jäädä duunariksi.

Sinnikkyyttä, kunnianhimoa vai tyhmää näyttämisenhalua? Niin monet ovat kerrat, kun Nainen on pojalleen kertonut tämän pärjäävän elämässään aina ihan omana itsenään. Jo pienenä se sulatti äidit ja tyttäret. Ilolla ja valolla, joka loistaa harvoista. Sillä on sydän täyttä kultaa. Ei kaikista tarvitse tulla jotain suurta. Saavutus on lukea ammatti, perustaa perhe, tai jokin muu omannäköinen elämä, mitä ikinä onkaan. Arjessakin onnellinen olotila. Sitä ihmisen pitäisi tavoitella. On oikein asettaa korkeita tavoitteita. Mutta aivan yhtä oikein riittää itselle vähemmälläkin. Väärin on yrittää jotain vain siksi, että jonkun toisen ääni soi ajatuksissa.

Naisella on kolme ammattia. Näistä mikään ei ole tarpeeksi. Naisella olisi ollut isän mukaan lahjoja lukea lääkäriksi tai arkkitehdiksi. Mutta hukkaan meni, lahjat ja lahjakkuus. Isä ei sano sitä kuitenkaan pahalla. ”Sinusta olisi ollut enempään”, soi eri tavoin, kuin ”sinusta ei ole mihinkään”. Se on omalla kierolla tavallaan tunnustus, ja joskus enemmän kuin tuhat kehua. Niin Nainen sen ymmärtää. Isän tokaisusta voisi toki loukkaantua. Katkeroitua. Että miksi minä en riitä tällaisena. Minä en ole yltänyt odotuksiisi. Mutta ihminen, joka on omasta mielestään saavuttanut tarpeeksi, ei koskaan elä muiden toiveiden mukaan. Ei siitä voi loukkaantua, että joku odotti enemmän, jos vain itse riittää itselleen.

Mikä on Naisen tärkein saavutus? Tasapaino. Menneen ja tulevan. Saavutetun ja menetetyn välillä. Se tuntuu hyvältä. Että ei ole asettanut elämässään rimaa liian korkealle. Tai jos joskus on niin tehnyt, oppinut ettei alitus ole osoitus huonoudesta. Joskus luopuminen on suurta viisautta. Joskus jääminen paikoilleen, joskus jopa askeleen taakse ottaminen. Naisesta ei tullut lääkäriä, arkkitehtiä, edes kätilöä vaikka niin oli lähellä käydä. Luokkansa parhaasta lauluäänestä huolimatta ei tullut artistia. Ääni muuttui aikuistumisen myötä, eikä rekisteri enää riitä kummassakaan päässä. Runotytöstä ei tullut kirjailijaa. Piirtäjästä kuvataiteilijaa. Koulun näytelmät eivät vieneet teatterikorkean pääsykokeisiin. Muistitikulla odottaa toisen säveltämät kappaleet edelleen sanoituksia, joita tuskin koskaan tulee. Kunnianhimo, se on vuosiin valunut. Mitä sitten? Naisella on jotain, jonka perässä on joutunut juoksemaan vuosia. Rauha.
Ehkä poikanen oli oikeassa. Ehkä Naisen suurin saavutus ovat lapset. Jos seitsemäntoistavuotias sanoo saaneensa hyvän kasvatuksen, ei työ ole ihan perseelleen voinut mennä. Kasvatus ei itsessään silti ole Naiselle saavutus, se on jotain, joka on tullut siinä sivussa. Arjessa eläen, huomaamatta, ilman varsinaisia ponnisteluja. Jonain päivänä niistä voi tulla vaikka työmiehiä, johtajia, kotiäitejä, tulevia Nobelin fysiologian ja lääketieteen palkinnon saajia. Kelpaavat äidilleen aina, sellaisina kuin ovat. Vaikka lapset ovat Naisen elämän suurin saavutus, lasten ansiot eivät ole, eivätkä koskaan tule olemaan mitenkään hänen omiaan. Lapsistaan voi tuntea ylpeyttä olematta ylpeä. Heistä tulee sellaisia kuin tulee. Ei äidin ansioista, vaan äidistä huolimatta. Jokainen kulkee oman polkunsa ja asettaa rimansa. Ihminen, joka ylipäätään ylpeilee saavutuksillaan on saavuttamatta vielä jotain. Oman sisäisen varmuuden riittävyydestä itselle. Millään muulla ei oikeastaan ole väliä, kuin kyvyllä olla rehellinen pelikuvalleen.

Mistä sitten neljätoistavuotias Nainen unelmoi kaikki matikantuntinsa? Varmaan jostain pojasta. Luvasta päästä bileisiin. Ja siitä, mistä malttamattomat nuoret yleensä; olevansa jo aikuinen. Tai sitten kuuluisuudesta, rikkaudesta, kauneudesta ja täydellisestä elämästä, kuten ikäisensä tapaavat. Lapsella on oikeus unelmoida, aikuisella oikeus olla tavoittelematta. Sisäinen rauha on saavutus, joka pitää jokaisen itse löytää. Sillä lopulta surullista ei ole elää kova elämä. Surullista on kuolla juosten kaiken saavuttamattoman perässä.



2 kommenttia:

  1. Missään ei ole sanottu, että unelmien pitäisi olla suuria. Mutta jos niitä ei ole niin se on maraton ilman maaliviivaa.
    Muistatko mainoksen jossa pikkutyttö sanoi haluavansa "lääkärihoitajaksi" ja pikkupoika "lakaisinlakaisukoneen kuljettajaksi"?

    Jos on sydän kultaa niin pärjää aina.
    Jos sydän on kiveä niin saattaa pärjätä taloudellisesti paremmin mutta se on sitä rahaa joka ei tuo onnea.

    - sohvasika

    VastaaPoista