torstai 24. marraskuuta 2016

Viimeinen

Kasvun tarinoita täyttää tänään neljä vuotta. Se on pitkä aika blogille, erityisesti sellaiselle, jota ei mainosteta missään. Kasvun tarinoita oli jatkoa Erotarinoille, joka nimensä mukaisesti käsitteli elämääni naisena ja äitinä, kumpaistakin eronneena. Tämä blogi syntyi tarpeesta kirjoittaa edeltäjäänsä laajemmin, sillä en osannut ajatella itseäni enää yhden otsikon alle. En osannut, en halunnut. Sitä vastoin halusin kirjoittaa kaikesta, jota nelikymppinen sinkkuäiti elää, hengittää ja laittaa eteenpäin. Eikä vähiten rakkaudesta.

Valitsin kirjoitustavaksi kolmannen persoonan, Naisen. Se tuntui paitsi erilaiselta, myös tarpeeksi etäännyttävältä moniin raapivan rehellisiin asioihin, jotka halusin kuitenkin jakaa. Tämä on Naisen tarina, totta ja elettyä joka rivi, iso osa omaani. Jos jotain aihetta olisi pitänyt kaunistella, en olisi siitä edes kirjoittanut. Kenties siksi blogi on kiinnostanut näin kauan.


Voi miten rakastan sitä hetkeä, kun sormet laskeutuvat näppäimille! Joskus kirjoittaminen on hidasta puurtamista, toisinaan teksti syntyy aivan itsekseen. Lopputuloksesta ei ole aina voinut päätellä kumpaa.
Blogin kommentointi on ollut varsin kilttiä. Sana vapaa ja suotava, mielipiteistä poikinut monta hyvää aihetta. En ole lainkaan saanut osakseni sitä kiusaamista, joka monelle bloggaajalle on jatkuvaa. Kenties lukijoiksi on valikoitunut keskimääräistä fiksumpaa väkeä, kenties myös aihepiiri on sellainen, joka ei niin provosoi. On ollut ilo kirjoittaa, koska juuri Sinä olet tehnyt siitä sellaista.

Neljä vuotta Kasvun tarinoita on ollut elämäni parasta aikaa. Tähän jaksoon sijoittuvat vuodet, jotka olin jo toipunut erosta ja pystyin suuntaamaan aikani ja energiani muihinkin, kuin suruun. Se muu piti kieltämättä sisällään melko paljon sinkkunaisen railakasta menoa. Suloista lomaa haasteista, kevyttä mieltä, kevyttä askelta, kevyen elämän keidas keskellä painavaa arkea. Koskaan en ole tuntenut niin vahvasti olevani elossa, kuin näiden eronjälkeisten vuosien aikana. En kadu mitään. Toisinaan kaipaan kyllä.

Olen saanut osakseni niin paljon rakkautta, sitä aina itsekään ymmärtämättä. Minussa taistelee edelleen kaksi; tarve olla yksin ja tarve kuulua jollekin. Vuosiin mahtuu vilpittömiä yrityksiä jälkimmäiseen. Yhdenillanjutut eivät koskaan ole olleet minua. Kaipaan aitoa välittämistä. Vuorovaikutusta. Keskeneräisyyttä ja rosoisia pintoja. Joskus se olen ollut minä, joka ei ollut valmis, joskus toinen osapuoli. En ole jäänyt roikkumaan, polttanut siltoja takanani, rikkonut ja runnonut ketään. Tiedän sydämessäni tehneeni oikein. Kun on tullut aika lähteä, se on todella tullut. Ensimmäinen kerta oli vaikein, sen jälkeen on ollut helpompaa. En halua olla suhteessa vain siksi, että minulla olisi joku. Elämä on liian lyhyt kompromisseihin.

Kuusi vuotta erosta ja olen lopulta lupaavassa parisuhteessa. Tarvitsin kaikki nämä vuoteni, yritykseni, erehdykseni ja oppini. Minun piti niin kovasti saada mennä, jotta voisin vielä joskus pysähtyä. Elämä on nyt vakiintunut. Rinnalla ihminen, jolle riitän myös niinä päivinä, jolloin itsellenikään oikein en. Tuntuu ihmeelliseltä, että joku voi kestä kaikki puoleni, kiintyä lapsiini ja hyväksyä tarpeeni elää juuri näin. Erillään, silti lähellä.
Taival Valitun kanssa ei totisesti alkanut helppojen tähtien alla. Ehkä erostani on jo niin kauan, itsenäisyys itsestäänselvyys. Olin antaa periksi monta kertaa, onneksi en tehnyt niin. Vieläkin yllätän itseni joskus ajattelemasta, että kohta paljastuu jotain. Että kohta minä lähden kuitenkin. On niin vaikeaa ottaa vastaa se kaikki. Luottaa. Luottaa erityisesti siihen, kun toinen sanoo asioiden aina järjestyvän. ”Me pärjätään kyllä”. Ei siksi, että pelkäisin sen olevan valhe. Vaan siksi, että kesti 43 vuotta kuulla niin.

Miksi kirjoitan näin? Varmaan arvaatkin. Samalla kun puhallan nelivuotissynttärikakun kynttilät, puhallan sammuksiin myös Naisen tarinan sellaisena, kuin se on tähän saakka kirjoitettu. Mitä minulla on enää antaa? Kirjoitan parhaiten suurista tunteista, kivusta eritoten. Suljen yhden oven ja avaan uuden. Toivon, että on jo rauhan ja seesteen aika. Aivan kuten aikoinaan Erotarinoiden kanssa, on jo pidempään tuntunut, että haluan kirjoittaa laajemmin. Raikkaammalla otteella elämän eri ilmiöistä, en vain omastani. Vähemmän henkilökohtaista, enemmän huumoria ja napakkaa oivallusta. Suunnittelin kolmatta blogia keväällä. Sitten lakkasin nukkumasta.

Surullista. Sellaista on päättää jotain, joka on kulkenut matkassa näin pitkään. Musertavan surullista. Blogi on ollut niin iso osa elämääni. En koskaan tavoitellut suurta lukijajoukkoa, julkisuutta tai taloudellista hyötyä. Halusin kertoa ajatukseni juuri Sinulle, pienesti ja anonyymisti. En ole oikein osannut pitää päiväkirjaa. Blogi toimi sellaisena paremmin.
Olen valtavan otettu jokaisesta seuraajasta ja kommentista. Päivittäisten latausten määrä on vuosi vuodelta kasvanut. Tätä kirjoittaessani sivuilla on vierailtu yhteensä 252 392 kertaa. Käsittämätöntä. Kiitos sähköposteista, viesteistä, rohkaisevista sanoista, kaikesta. Erityinen kiitos Sinulle ihana vakilukijani, joka olet aina jaksanut valaa uskoa minuun. Sellaisella oli uskomaton merkitys hetkinä, jolloin oma suunta katosi.
 
Toivon, että tarinani on osoitus sinnikkyydestä. Että kaikesta voi selvitä, kaikesta voi toipua, eikä unelmiaan saa myydä halvalla. Hyviä ihmisiä on maailma täynnä, vaikka omasi ei ehkä ollutkaan. Vielä tulee päivä, jolloin ei enää tarvitse nähdä vain unta sylistä.

Elämä jatkuu. Kenties joku päivä törmäät blogiin, jossa on jotain tuttua. Tai luet kirjan tai kolumnin, jonka on julkaissut joku neljän lapsen äiti, jolla sattumalta on kolme poikaa ja yksi tytär. Kentien piilottelen isomummin tyttönimen takana, mutta tunnistat minut silti. Voihan toki olla, etten koskaan enää kirjoita mitään pöytälaatikkoa – tai muistitikkua – enempää. Toivon, uskon kuitenkin. Jotenkin, jotain. Kommentteja ja sähköposteja luen ja vastailen mielellään edelleen samalla säännöllisen epäsäännöllisellä otteella, kuten kaikki nämä vuodet. Halutessasi voit myös jättää yhteystietosi, jos vielä joskus tulee linkki "johonkin".

Inhoan hyvästejä. Nämä ovat nyt sellaiset. Pidä huolta itsestäsi, Sinä ihana ainutlaatuinen ihminen. Elä elämä, josta voisit kirjoittaa kirjan. Silloin vastoinkäymisetkin tuntuvat merkityksellisiltä. Äläkä koskaan menetä toivoasi!

Kaikkea hyvää. Sileitä kiviä poluillesi.


Nina


lauantai 19. marraskuuta 2016

Enemmän sun juttu

Siinä se nyt on. Mikä lie mielenoikku, joutilaan hetken häiriö. Sen piti olla varsin viatonta, oman alan täydennysten tutkintaa. Opettajan pätevyys, kelpoisuus viiden vuoden työkokemus, ei. Työnohjaajakoulutus, viisituhatta kassankautta, ei. Monimuotototeutus sairaanhoitaja AMK… Ei, ei ei!

Kyllä. Kaksi päivää myöhemmin Nainen havahtuu sormet näppäimillä laatimassa sähköpostia aiheesta aikaisempien opintojen hyväksiluku. Miksi? Sen yksin Luoja tietää, jota Nainen ei ainakaan.

Yhteishaku keväällä, opinnot syksyllä. Tässä on vielä hyvin aikaa. Perustella syyt ja seuraukset. Puhua itsensä ympäri ja yli. Painokkaasti kertoa miksi ei missään nimessä ja tapauksessa. Kun on se vakituinen työ, helppo arki ja vapaat viikonloput.  

Kaksi vuotta sairaanhoitaja-kätilöopintoja. Jäikö jotain kesken? Sitäkö se on? Hullua kunnianhimoa saattaa loppuun kerran aloitetut, tyhmyyttä, jonka rinnalla eivät paljon ennen ja jälkeen hankitut tutkinnot paina. Naisella on jo yksi ammattikorkea ja pari alempaa, pitääkö tässä nyt vielä neljättä läpi prässätä? Mutta jos sielu on hoitajan, se ei virkatyöstä paljon kostu.

”Sinä menet ihan hukkaan”, sanoi rakas ystävä viikko sitten. Vaikkei Nainen edes mene. Parasta nykyisessä työssä ovat päivät, joilla on merkitystä. Juuri leskeksi jäänyt, syöpäsairas äiti, tai erossa lapsensa menettänyt ikävöivä isä. Jostain ne aina tulevat, oikeat sanat. Rohkaisevat. Kuuntelevat. Elämän edessä nöyrät. Sitten on päiviä, jotka täyttyvät rutiineista. Kaavakkeita, maksupäiviä, päätösten perusteluja. Ne saavat kaipaamaan ihmistä. Ihmisyyttä. Kaiken rutiinin takaa.

Parasta oli kuitenkin työ, jonka merkityksen näki itse. Hoitaminen. Tiputtaa antibiootit, pistää piikit, puhdistaa haavat ja laittaa taitokset. Pitää pientä vauvaa sylissä, kun sen äiti lähti jo kotiin nukkumaan. Kuunnella hauraan vanhuksen vahvoja vuosia. Nähdä miten elämä alkaa hämärässä huoneessa. Nähdä miten se päättyy myös niin. Kiire oli erilaista, merkityksellistä. Mutta sitten ovat ne huonot. Kolmivuorotyö, väärin kiertävät päivät. Kun illasta mennään aamuun, eikä siinä välissä saa unta. Yövuorot, joiden jälkeen nukkuu neljä tuntia kahdessa pätkässä. Viikonloput, juhlapyhät, koulun kevätjuhlat. Kaikki töissä. Varhain vanhentunut keho, väsynyt mieli. Miten sellaista jaksaisi jo kerran elämässään uupunut? Kestääkö Nainen enää koskaan kiirettä? Entä epäsäännöllistä elämää? Mitä jos jotain meni peruuttamattomasti rikki? Kyky laskea kierrokset. Kyky painaa pää lempeään tyynyyn vilkkaan päivän jälkeen, sen vihaisen ja vaativan sijaan. Nuku, nuku nyt perkele!

Entä opiskelu sitten? Ei enää koskaan, sanoi Nainen kaksi vuotta sitten. Ei ainakaan kahteen vuoteen. Tiesi näet jo tuolloin, että Nainen ja ”ei enää koskaan opiskelua”, eivät sovi samaan. Alati tiedonjanoinen ja paikoillaan tyytymätön haluaa oppia. Kehittyä. Mutta pitääkö sen olla sitä lajiltaan raskainta?
Jossain sisällä asuu epäusko. Ei sinusta ole siihen. Lopetit jo kerran ja olit surullinen mutta hyvin huojentunut kuitenkin. Opiskelu oli niin vaativaa. Raskasta. Oliko se sitä, koska jäi yksin pienten lasten kanssa, eli eroaan ja rakensi vaivoin uutta, ei nähnyt uskoa ja valoa? Varmasti. Nainen oli aivan liian levoton ja hukassa jaksaakseen jotain niin pitkäjänteistä noina vuosina. Vaatimuksia, tehtäviä, venymistä ja mahdottoman mahdollistamista, kera pienten lasten ja riitojen niiden isän kanssa. Piti hakea nuorimmat päiväkodista illalla yhdeltätoista ja repiä vuoteesta aamuviideltä. Kuka olisi hoitanut yövuorot? Kuka äidinviran? Opiskelu ammattiin, jossa laskuvirhe johtaa pahimmillaan kuolemaan hiipui vuosien unelmasta sulaan mahdottomuuteen. Ei enää koskaan, sanoi Nainen, kun vastaanotti ruusun, kädenpuristuksen ja tutkintotodistuksen sosionomina muutama vuosi myöhemmin.

Ja kaikki nämä vuodet säilytti muistiinpanot ja valkoisen hoitopuvun. Se piti laittaa myyntiin monta kertaa. Piti.

Sitten on vielä viimeinen, eikä varsinkaan vähäisin. Monimuoto tarkoittaa vain kahta lähipäivää viikossa koulua – toki pakolliset harjoittelut päälle – joka puolestaan tarkoittaa loputonta määrää työtä kotona. Verkko-opiskelua, ryhmätehtäviä, viiden viikonpäivän sovittamista kahteen. Loput ajat pitäisi tehdä työtä, jotta sellainen pikku välttämättömyys kuten koko perheen ruokkiminen ja laskujen maksaminen olisi mahdollista. Mitä työtä? Ainakaan nykyistä ei enää voisi, työnantajan kanta muihin kuin oman alan opintoihin on ymmärrettävästi aika yksiselitteinen. Ainoa keino selviytyä taloudellisesti olisi tehdä hoitoalan keikkatyötä. Ja mistä sitä saa heti päivänä numero yksi kun käsi koskee koulun ovenkahvaa? Enää ei olisi edes pientä opintotukea. Enää ei olisi mitään, millä taloutensa turvata. Naisen pahin painajainen. Erehtyä luulemaan itsekyyttä oikeudeksi.

Asiat järjestyvät aina, sanoo Valittu, ja on oikeassa. Naisella on monta kuukautta aikaa pyörtää ajatuksensa. Kenties järki voittaa tunteen. Kenties löytyy jokin muu tapa toteuttaa kutsumustaan kohti todellista ihmistyötä. Kenties tämä on se hetki, jolloin keskenjääneen henki lakkaa kummittelemasta. Jolloin Nainen lopettaa sellaisen identiteetin vaalimisen, joka ei enää johda mihinkään. Pitää olla ylpeä siitä, mitä on jo saavuttanut. Pitää olla tyytyväinen niillä sijoillaan. Nähdä onni arjessa. Nähdä miten elämä asettui uomiinsa. Tästä tuli nyt tällainen. Perhe, työ, rakkaus, kaikki omilla kohdillaan. Kenties siksi. Elämä on tosiaan uomissaan. Lapset kasvavat, ihmeellinen rakkaus tuota rinnalla kulkevaa ihmistä kohtaan kantaa. Niin monta vuotta Nainen etsi paikkaansa itsenäisenä naisena ja äitinä. Kompuroi monessa, rakkaudessakin. Kunnes tuli erilainen aika kuin koskaan ennen. Kunnes liike lakkasi, päätön juoksu päättyi. Vielä kun ammattinsa saisi asettumaan.


Ehkä nyt on tullut aika laittaa kiinni ovi, jossa lukee ehkä. Aikaisemmat opinnot vanhenevat pian, eikä sen jälkeen ole mitään syytä jatkaa. Ei kai olisi nytkään. Miksi, oi miksi ihminen ei ole onnellinen siinä, missä juuri nyt on. Miksi mieli haikaa asioita, jotka näkee vain valkoisina niiden todellisista väreistä välittämättä? Nainen on aina vienyt loppuun sen, minkä on aloittanut. Pakkomielle, väärä tahto, valintojen loputon jono. Tätä täytyy nyt tarkastella hartaasti. Jättää hautumaan ja nostaa sitten taas. Voihan olla, että vaikka Nainen päättäisi mitä, pääsykokeet eivät johtaisi opiskelupaikkaan. Päätös täytyy tehdä kuitenkin ennen sitä. Nainen ei voi hakea vain katsoakseen miten käy, koska sitten ei ainakaan voi enää perääntyä. Sitä vatkaamista ei enää koskaan kestäisi. Kun ei oikein tätäkään.


Pelottaa. Että mitä jos ja mitä kun. Aika on kuitenkin levollinen, se kulkee vuodesta toiseen samalla tavalla riippumatta siitä, mitä pelkäävä tekee. Ei Nainen elämää pelkää. Vaan sitä kaikkea, mikä jää elämättä virheiden pelosta. Jo pitkään on vaivannut tunne, jossa ajaa ykkösvaihteella moottoritietä. Kone huutaa, eikä matka taitu. Jos minä tämän kriisin vielä elän, olen valmiimpi seuraavaan.

”Kyllä se varmaan enemmän sun juttu olis kuitenkin”, sanoo Noitasisko, ja jatkaa; ”psykiatrinen sairaanhoitaja”?

Ihminen kestää lähes mitä tahansa, paitsi epätietoisuutta. Keskeneräiset asiat uuvuttavat. Kun tekee päätöksen, helpottaa. Voi olla, että elämässä on jälleen tullut aika sulkea pysyvästi ovia.



lauantai 12. marraskuuta 2016

Kaiken varalta

Tämä vuosi on ollut raskas. Raskaampi miesmuistiin. Niin, tai ainakin Nais. Alkuvuodesta tämä näet lakkasi nukkumasta lähes kokonaan sairastuttuaan kuin varkain vaikeaan ylikuntoon ja työuupumukseen. On vaikea sanoa mistä kaikki alkoi. Edellisestä kesästä. Vuodenvaihteesta. Jonkun vuoden? Pimeään on toki mahtunut paljon valopilkkuja, eikä vähiten uusi rakkaus, Universumin heittämä pelastusrengas. Vaikka tavallaan hänkin on osaltaan pala syytä ja seurausta, ei Nainen tiedä miten olisin selvinnyt ilman. Rakkaudessa on ollut opettelemista. Sellaisessa joka hyväksyy, ymmärtää ja luottaa. Joskus on vaikeaa ottaa vastaan.
 
Ihminen, joka on kerran menettänyt lähes kaiken, luulee nähneensä pahimman. Mutta eihän se pidä paikkaansa. Tulee uusia ja uusia pahimpia. Jokainen kohdallaan kamalin.
Miltä tuntuu, kun keho vanhenee viikoissa? Kun työ lakkaa menettämästä merkitystään muuna, kuin kyynisenä verhona päivien välissä, vuorokausien ja viikkojen vieriessä merkityksettöminä jonoina kohti uusia ja taas uusia loppumattomia? Pahalta. Tuskaisen riipaisevalta.
 
Aluksi oli vaikea nähdä. Sitten uskoa. Lopulta ei enää välittänyt.
 
Sairauslomasta tuli melko pitkä. Sitä ei Nainen vielä tuolloin tiennyt, vaan sinnitteli vielä viikkoja senkin jälkeen, kun ei olisi enää pitänyt. Viisas työterveyslääkäri näki sen, mitä Nainen ei. Kaksi viikkoa kerrallaan, se oli Naisen suostumisen mitta. Lääkäri kirjoitti sairausloman, varasi uuden ajan ja katsoi kerta toisensa jälkeen yhtä harmaata ja hauraaksi käynyttä. ”Tässä uusi kaksi viikkoa, yritä levätä”. Päästä irti, vihdoinkin… Kesti kauan hyväksyä, että ei olekaan korvaamaton. Että työyhteisön pulaan joutuminen ei ole omaa syytä. Että sairas arjalainen työmoraali tekee sairaaksi sairaan arkimoraalin suorittajan. Että ainoa tapa nousta on kerätä voimia. Että alemmas ei enää pääse. Vaikka olisi päässyt vielä kuitenkin. Paljon alemmas.
 
Nainen jäi kotiin, katseli sohvalla miten pihakoivuihin kasvoi hiirenkorvat, hiirenkorvista vihtalehdet ja vihtalehdistä kullankeltaiset. Näki miten eri tavalla valo taittaa huhtikuussa, kuin neljä kuunkiertoa myöhemmin. Yritti jaksaa kotona, kun enää työssä ei. Käveli portaat yläkertaan ja sydän takoi rinnasta ulos. Puhui rakkaan siskoni kanssa puhelimessa ja makasi sen jälkeen lamaantuneena monta tuntia. Kauppareissu piti ajoittaa niin, ettei samana päivänä ollut muuta. Jaksaminen loppui täysin sen fyysisessä merkityksessään. Nainen halusi nähdä ihmisiä, halusi niin kovin kyetä ja pystyä. Uhmassa teki asioita kuten ennen, nöyränä hetkenä myönsi tappionsa. Mieli oli vankina ruumissa, joka oli pettänyt pahimmalla mahdollisella tavalla. Se lukitsi Naisen johonkin, jossa sisällä on toivo, mutta ulkona ei mitään. Nainen vihasi sitä. Vihaa edelleen. Jokaista valvottua yötä ja uupunutta päivää.
Vaikka Nainen on toki toipunut jo hyvän matkaa, joutuu säätelemään jaksamistaan vielä pitkään. Joutuu sanomaan niin monelle asialle ei, jotta voisi sanoa toisille kyllä. Elämä ei enää palaa ennalleen. Nainen ei kai enää koskaan voi treenata kuten ennen. Ylikunto tulee herkästi takaisin. Työ ei enää voi niellä kaikkea valoa päivistä, niiden ollessa vain pakollinen paha kohti viikonloppua. Nainen ei enää saa olla ainoa, joka muistaa, pystyy ja hallitsee kaiken. Ei yllä siihen. Ei tiedä haluaako edes. Aikaisemmin ei ollut muuta vaihtoehtoa. Nyt rinnalla vihdoin ihminen, jonka kanssa on.

Uupumus muistuttaa vaikeaa masennusta monessa asiassa. Ero on siinä, että masentuneelta katoaa usko. Näköala. Ja varsinkin toivo. Nainen oli kieltämättä surullinen, turhautunut, vihainenkin, mutta ei kertaakaan masentunut. Silti päivät olivat yhtä tahmeita, kuin valonsa kadottaneilla. Edistyminen mitattiin takapakeilla. Muusta sitä ei oikeastaan huomannut. Ehkä Nainen tarvitsi kuitenkin tämän kokemuksen. Tämänkin nöyrtymisen. Nyt ymmärtää taas jotain paremmin itsestään.

Hitaasti. Kaksi askelta eteen, yksi taakse.
 
Lähimuisti palasi kesäkuussa. Elokuussa alkoivat osa-aikaisesti työt. Ensimmäisen jokseenkin siedettävän yön Nainen nukkui kuukautta myöhemmin. Lokakuussa ei enää levännyt koko iltapäivää töistä päästyään. Marraskuussa oli jo kolme kokonaista yötä.
 
Hitaasti. Kaksi askelta eteen, joskus salaa hypähdellen.
 
Oliko se vain työuupumus, vai elämänuupumus? Tuliko siihen ainoaan kohtaan, kun tiesi ettei enää tarvitse kantaa yksin? Vai oliko karmit kaulassa elämään rynninyt rakkaus viimeinen pala paakkelssia? Miten ihminen voi olla niin sokea jaksamiselleen, että istuu autossa salikassi sylissään, nojaa rattiin ja puhuu itsensä ojentamaan käden, ottamaan avaimet virtalukosta, avaamaan oven, nostamaan jalan ulos, ponnistamaan itsensä ylös. Ponnistamaan jokaiseen aamuun, työpäivään, kotityöpäivään, loputtomaan jonoon jokaista. Ja sitten samaisena iltana, kun koko perhe sairastuu mahatautiin muutaman tunnin aikana ymmärtää, että ei se siis laiskuutta ollutkaan, vaan puhkeavaa tautia.
Sokea, välinpitämätön. Sitä ruoskii itsensä niin moneen. Koska täytyy. Liikunnasta katoaa ilo. Työstä katoaa ilo. Elämästä se vasta katoaakin. Tilalle tulee väsymys, joka ei lopu nukkumalla. Ja lopulta nukkuminenkin loppuu. Ei Nainen koskaan kyseenalaistanut jaksamistaan. Ei sellaista mieti, mille ei mitään voi. Nyt vain kertyi niin paljon kerralla. Yhteen kohtaan elämää. Nyt kävi näin.

Tämä vuosi ja nämä tapahtumat, tai oikeastaan pakotettu tapahtumattomuus ovat ajaneet jälleen kerran oman elämän inventaarioon. Jo vuosia sitten Nainen karsi ystävistään ne, jotka eivät sitä aidosti ole. Jo vuosia sitten Nainen lakkasi ajattelemasta mitä joku hänestä ajattelee. Ihmiset ylipäätään viettävät aivan liikaa aikaa pohtien sellaista, sillä lopulta aika harvaa kiinnostaa oman todellisuuden reunalla roikkuvat. Tämä vuosi on piirtänyt yhä selvemmin sen, minkä Nainen jo aikoja sitten tiesi. Et saa kaikkia ymmärtämään itseäsi, todellisuuttasi, saappaittesi suuruutta. Et voi odottaa, että muut jakavat ajatuksesi, mielipiteesi ja arvosi. Riittää, että edes muutama tekee niin. Vaatimalla muilta minulle, vaadit mahdottomia. Vanha viisaus sanoo; emme koskaan pety ihmisiin, vaan odotuksiimme heistä. Aika harva asia on näin totta.
 
Tietenkin saa ja täytyy pyytää! Apua, ymmärrystä, jakamista ja huomiota läheisiltä, joilta sellaisia saa oikeutetusti odottaa. Älä hukkaa elämääsi heihin, joilta ei voi. Auta, mutta älä ala velkomaan apuasi. Eteenpäin laitettu hyvä voi tulla yllättävää kautta takaisin. Pyri aina totuuteen, iloon ja rauhaan. Älä aloita riitaa, vaan keskustelu. Puhu takana sellaista, mitä voisit tarvittaessa sanoa edessäkin. Pyydä anteeksi, myös heiltä, joilta se on kaikkein vaikeinta. Uskalla sanoa erehtyneesi. Ihmiset eivät rakasta sinua siksi, että teet aina oikein. Tarkista käsityksesi ja luutuneet luulosi, mitä tulee ympäristöösi. Muista, että jokainen voi kasvaa. Jotkut lailla puiden, jotkut kukkien. Älä siksi pidä ensivaikutelmaa ikuisena totuutena.
Kaikesta voi oppia. Kaikilta voi oppia. Jokainen tapaamasi ihminen muuttaa sinua hieman. Ota rikkautena niin ilot kuin surutkin. Vietä elämä, josta voisit kirjoittaa. Silloin ymmärrät vastoinkäymistenkin merkityksen osana mielenkiintoista juonta. Ole rehellinen. Ole rauhassa rikki, uupunut, kaikesta paskana. Ja nouse. Joka kerta uudelleen.

Nainen on yrittänyt elää, kuten lapsiaankin opettaa. Kääntänyt kassalla maitopurkit viivakoodit oikeinpäin, päästänyt kaistanvaihtajan, pysähtynyt suojatien eteen, lakaissut naapurinkin lumet. Kertonut, että se mitä maailmalle laittaa, tulee aina takaisin. Että kotiin saa aina tulla, että hyvä antaa vähästään, paha ei paljostakaan. Teoilla, jotka itselle ovat pieniä, voi olla jollekin toiselle valtava merkitys. Vuosi sitten jouluna Nainen antoi pojalleen lahjaksi lompakon, johon hetken mielijohteesta kirjoitti sisälle kirjeen. Kertoi siinä, miten rakas lapsi on ja miksi. Millainen luonne, mikä juuri hänessä tuottaa eniten iloa äidilleen. Ja ihan yhtä ohimennen, kuin karski kuustoistavee pyyhki salaa silmiään tuona jouluaattona, kertoi poika tässä hiljan säilyttävänsä kirjettä edelleen lompakossaan. "Kaiken varalta".

Niin. Kaiken. Varalta. Sen on tämä vuosi opettanut. Helposti tulee nalkutettua märistä pyyhemytyistä lattialla. Tyhjistä maitopurkeista jääkaapissa. Tyhjistä odotuksista. Valitettua työn määrästä. Valitettua siitä, että ei jaksaisi mennä salille tai kauppaan tai siivota tai hakea talvikenkiä varastosta, koska miksi se olen aina minä jonka täytyy…Mitä jos kaiken varalta eläisi niin, että joku päivä mikään näistä ei olekaan enää itsestäänselvyys?

Kuukaudet kotisohvalla tekivät nöyräksi. Mutta kuten ihmisillä yleensä, nöyryyden mitta on rajallinen. Jossain kohtaa Nainen kuitenkin taas unohtaa, miten hienoa on jaksaa koko päivä aamusta ihan iltaan saakka. Jossain kohdassa elämästä tulee jälleen itsestäänselvyys. Arjesta matka viikonloppuun. Jaksamisesta äidin mitta. Tyttären. Puolison. Ystävän. Työtoverin. Naisen, jonka arvo mitataan väärällä vaa’alla. Niin se vain menee. Ihminen ei ole koskaan valmis. Kukaan ihminen meistä.
 
 
 

lauantai 5. marraskuuta 2016

Kamalan katkera mies

Viha, tuo tunteista kuluttavin. Viha tulee ulos huokosista, viivanohuista suupielistä, valkoisista rystysistä. Se kiristää niskat ja jäykistää selän. Se syytää joka hengenvedollaan vihapuhetta sanomatta silti sanaakaan. Viha vie kyvyn kuunnella toisen puolta tarinaa. Nähdä kulmia, kaaria, nousuja ja laskuja. Viha on talo, jossa kohtuudella ei ole huonetta. Eikä Lastenisän viha tehnyt poikkeusta tässä.

Kaikki mitä Nainen tiesi odottaa. Ei yhtään enempää. Sillä enemmän olisi ollut saada turpaan siinä lastenvalvojan kalseassa kopissa, mitä ei tietenkään tapahtunut. Sivistyneet ihmiset sentään.

Voi miten paljon joku voi vihata vieläkin! Voi ne silmät, pienet peilit sieluun! Se sielu oli täynnä lasinsiruja, nauloja ja ruosteista piikkilankaa. Se ei ollut varsinaista pahuutta, se oli kai hitusen ahneutta ja isosti itsekkyyttä. Nainen ei vihaa. Naisella ei ole syytä sellaiseen. Siksi oli helppo istua kaikki ne kahdeksankymmentäkuusi minuuttia pienessä huoneessa täynnä huonosti peitettyä raivoa. Ihmisen kanssa, jota joskus kauan sitten niin paljon rakasti.

Se väitti että Nainen oli suunnitellut kaiken. Syytti tämän siunausta siitä, että oli muuttanut uuden rouvan kanssa yhteen. Taas uuden rouvan. Miten käsittämätön valta ex-vaimolla! Se haluaa, että Nainenkin muuttaa avoliittoon, puolittaa kulunsa ja Lastenisän elatustaakan. Vain muutaman kuukauden seurustelun jälkeen? Ja koska Nainen ei tee niin, on laskelmoiva. Sanat järkevä, vastuullinen ja harkitseva eivät kai oikein rimmaa Lastenisän runossa.

Eikö se näe, miten kohtuuttomia suustaan suoltaa? Ei. Se näkee vain oman siivunsa totuutta. Kuten me kaikki. Mutta vuosien ja vuosien myötä Nainen on yhden oppinut; asiasta ei tarvitse pitää ymmärtääkseni sitä. Ei Lastenisänkään tarvitse pitää siitä, että Naisella on pienet tulot ja monta suuta yksin ruokittavana. Mutta maksaa se joutuu. Enemmän kuin ennen.

Kompromissi. Nainen olisi voinut vaatia enemmänkin. Ja saada myös. Lastenisällä on menoja ja velkoja, joita ei oteta huomioon laskelmissa. Se ei ole Naisen vika. Eikä lasten varsinkaan. Mutta millainen ihminen kynii toisen kuiviin ja lähettää sitten lapsensa sinne jokatoisviikonloppuaan viettämään? Sellainen, joka ei ymmärrä, miten viha vaihtaa kohdetta. Etsii sijaiskärsijän, yleensä ne pienimmät, joilla ei ole osaa, ei arpaa. On niin eri asia tienata paperilla, kuin maksaa rahalla. Nainen ei tehnyt kompromissia niinkään säälistä Lastenisää kohtaan. Nainen teki niin, koska se on oikein.

Miten helppoa olisi ollut lyödä lyötyä! Ilkkua. Naureskella. Nolata. Veistellä, että ehkä olisi vaan kannattanut maksaa ne Naisen aiemmin pyytämät neljäkymppiä kuukaudessa lapsen harrastusmaksuun. Nyt joutuu maksamaan moninkertaisesti enemmän. Hahhaa. Pilkasta saisi kieltämättä tyydytystä. Mutta vielä enemmän sitä sai, kun ei.
Olen vahva. Olen tästä kaikesta yli. Näen enemmän ja pidemmälle.  

Lastenvalvojalta lähti katkera mies. Se ei näe, miten Nainen olisi voinut vaatia jo vuosia sitten. Kun Esikoinen muutti takaisin äidilleen, eikä isä maksanut siitä latin latia koskaan. Sillä se mikä tulojen mukaan kuului, olisi todellisuudessa ajanut yksin silloista isoa omakotitaloaan maksaneen Lastenisän täydelliseen katastrofiin. Ikimaailmassa Lastenisän kulut eivät olisi menneet sopimuksessa läpi. Lastenisä olisi joutunut pahimmillaan ulosottoon sen sijaan, että nyt maksaa taas luottotietoineen omaa asuntoa uuden daamin kanssa. Nainen näki lapset kuitenkin yhteisenä sopimuksena, eikä sopimusta solmita neuvottelematta. Jonain päivänä Lastenisä kyllä ymmärtää. Ja vaikka ei, se ei ole Naiselta mitenkään pois. Nainen ei ole tehnyt mitään kiitoksen vuoksi, kaikkein vähiten odotusten. On hyödytöntä odottaa ymmärrystä, kiitosta tai anteeksiantoa heiltä, jotka eivät siihen yllä. Tämä ainokainen elämä pitää elää hukkaamatta sitä turhiin odotuksiin. Sillä vaikka vähän odottaa, voi paljosta pettyä.
 
Kieltämättä tuntuu hyvältä. Että pystyi säilyttämään kasvonsa, tyyneytensä, aikuisuutensa. Vastailla nätisti ja pysyä asiassa. Olla provosoitumatta. Antamatta takaisin. Voittaja ei ole se, joka saa sylkeä ulos pahan olonsa, vaan se, joka ei ota sitä itseensä. Vaikka Nainen ei edelleenkään pääse elämään vailla löyhää köyttä kaulallaan, ei sopimuksen toinen osapuoli ihan juhlia pitele. Ainakaan lastensa rahoittamana. Kohtuus, se on paljon parempi matkakumppani, kuin viha tai ahneus.
Näin mennään seuraavaan elokuuhun saakka, jolloin jo toinen lapsi saavuttaa täysi-ikäisyyden ja kahdesta seuraavasta sovitaan uudelleen. Edessä on vielä monta tiukkaa vuotta, mutta sentään mahdottomia niistä ei tule. Tekemistään myönnytyksistä huolimatta Nainen on tyytyväinen. 
 

Joskus ihmeet tapahtuvat. Seuraavana päivänä Lastenisä pyytää anteeksi käytöstään.
Se ymmärtää kai sittenkin. Kamalasta katkeruudestaan huolimatta.