lauantai 19. marraskuuta 2016

Enemmän sun juttu

Siinä se nyt on. Mikä lie mielenoikku, joutilaan hetken häiriö. Sen piti olla varsin viatonta, oman alan täydennysten tutkintaa. Opettajan pätevyys, kelpoisuus viiden vuoden työkokemus, ei. Työnohjaajakoulutus, viisituhatta kassankautta, ei. Monimuotototeutus sairaanhoitaja AMK… Ei, ei ei!

Kyllä. Kaksi päivää myöhemmin Nainen havahtuu sormet näppäimillä laatimassa sähköpostia aiheesta aikaisempien opintojen hyväksiluku. Miksi? Sen yksin Luoja tietää, jota Nainen ei ainakaan.

Yhteishaku keväällä, opinnot syksyllä. Tässä on vielä hyvin aikaa. Perustella syyt ja seuraukset. Puhua itsensä ympäri ja yli. Painokkaasti kertoa miksi ei missään nimessä ja tapauksessa. Kun on se vakituinen työ, helppo arki ja vapaat viikonloput.  

Kaksi vuotta sairaanhoitaja-kätilöopintoja. Jäikö jotain kesken? Sitäkö se on? Hullua kunnianhimoa saattaa loppuun kerran aloitetut, tyhmyyttä, jonka rinnalla eivät paljon ennen ja jälkeen hankitut tutkinnot paina. Naisella on jo yksi ammattikorkea ja pari alempaa, pitääkö tässä nyt vielä neljättä läpi prässätä? Mutta jos sielu on hoitajan, se ei virkatyöstä paljon kostu.

”Sinä menet ihan hukkaan”, sanoi rakas ystävä viikko sitten. Vaikkei Nainen edes mene. Parasta nykyisessä työssä ovat päivät, joilla on merkitystä. Juuri leskeksi jäänyt, syöpäsairas äiti, tai erossa lapsensa menettänyt ikävöivä isä. Jostain ne aina tulevat, oikeat sanat. Rohkaisevat. Kuuntelevat. Elämän edessä nöyrät. Sitten on päiviä, jotka täyttyvät rutiineista. Kaavakkeita, maksupäiviä, päätösten perusteluja. Ne saavat kaipaamaan ihmistä. Ihmisyyttä. Kaiken rutiinin takaa.

Parasta oli kuitenkin työ, jonka merkityksen näki itse. Hoitaminen. Tiputtaa antibiootit, pistää piikit, puhdistaa haavat ja laittaa taitokset. Pitää pientä vauvaa sylissä, kun sen äiti lähti jo kotiin nukkumaan. Kuunnella hauraan vanhuksen vahvoja vuosia. Nähdä miten elämä alkaa hämärässä huoneessa. Nähdä miten se päättyy myös niin. Kiire oli erilaista, merkityksellistä. Mutta sitten ovat ne huonot. Kolmivuorotyö, väärin kiertävät päivät. Kun illasta mennään aamuun, eikä siinä välissä saa unta. Yövuorot, joiden jälkeen nukkuu neljä tuntia kahdessa pätkässä. Viikonloput, juhlapyhät, koulun kevätjuhlat. Kaikki töissä. Varhain vanhentunut keho, väsynyt mieli. Miten sellaista jaksaisi jo kerran elämässään uupunut? Kestääkö Nainen enää koskaan kiirettä? Entä epäsäännöllistä elämää? Mitä jos jotain meni peruuttamattomasti rikki? Kyky laskea kierrokset. Kyky painaa pää lempeään tyynyyn vilkkaan päivän jälkeen, sen vihaisen ja vaativan sijaan. Nuku, nuku nyt perkele!

Entä opiskelu sitten? Ei enää koskaan, sanoi Nainen kaksi vuotta sitten. Ei ainakaan kahteen vuoteen. Tiesi näet jo tuolloin, että Nainen ja ”ei enää koskaan opiskelua”, eivät sovi samaan. Alati tiedonjanoinen ja paikoillaan tyytymätön haluaa oppia. Kehittyä. Mutta pitääkö sen olla sitä lajiltaan raskainta?
Jossain sisällä asuu epäusko. Ei sinusta ole siihen. Lopetit jo kerran ja olit surullinen mutta hyvin huojentunut kuitenkin. Opiskelu oli niin vaativaa. Raskasta. Oliko se sitä, koska jäi yksin pienten lasten kanssa, eli eroaan ja rakensi vaivoin uutta, ei nähnyt uskoa ja valoa? Varmasti. Nainen oli aivan liian levoton ja hukassa jaksaakseen jotain niin pitkäjänteistä noina vuosina. Vaatimuksia, tehtäviä, venymistä ja mahdottoman mahdollistamista, kera pienten lasten ja riitojen niiden isän kanssa. Piti hakea nuorimmat päiväkodista illalla yhdeltätoista ja repiä vuoteesta aamuviideltä. Kuka olisi hoitanut yövuorot? Kuka äidinviran? Opiskelu ammattiin, jossa laskuvirhe johtaa pahimmillaan kuolemaan hiipui vuosien unelmasta sulaan mahdottomuuteen. Ei enää koskaan, sanoi Nainen, kun vastaanotti ruusun, kädenpuristuksen ja tutkintotodistuksen sosionomina muutama vuosi myöhemmin.

Ja kaikki nämä vuodet säilytti muistiinpanot ja valkoisen hoitopuvun. Se piti laittaa myyntiin monta kertaa. Piti.

Sitten on vielä viimeinen, eikä varsinkaan vähäisin. Monimuoto tarkoittaa vain kahta lähipäivää viikossa koulua – toki pakolliset harjoittelut päälle – joka puolestaan tarkoittaa loputonta määrää työtä kotona. Verkko-opiskelua, ryhmätehtäviä, viiden viikonpäivän sovittamista kahteen. Loput ajat pitäisi tehdä työtä, jotta sellainen pikku välttämättömyys kuten koko perheen ruokkiminen ja laskujen maksaminen olisi mahdollista. Mitä työtä? Ainakaan nykyistä ei enää voisi, työnantajan kanta muihin kuin oman alan opintoihin on ymmärrettävästi aika yksiselitteinen. Ainoa keino selviytyä taloudellisesti olisi tehdä hoitoalan keikkatyötä. Ja mistä sitä saa heti päivänä numero yksi kun käsi koskee koulun ovenkahvaa? Enää ei olisi edes pientä opintotukea. Enää ei olisi mitään, millä taloutensa turvata. Naisen pahin painajainen. Erehtyä luulemaan itsekyyttä oikeudeksi.

Asiat järjestyvät aina, sanoo Valittu, ja on oikeassa. Naisella on monta kuukautta aikaa pyörtää ajatuksensa. Kenties järki voittaa tunteen. Kenties löytyy jokin muu tapa toteuttaa kutsumustaan kohti todellista ihmistyötä. Kenties tämä on se hetki, jolloin keskenjääneen henki lakkaa kummittelemasta. Jolloin Nainen lopettaa sellaisen identiteetin vaalimisen, joka ei enää johda mihinkään. Pitää olla ylpeä siitä, mitä on jo saavuttanut. Pitää olla tyytyväinen niillä sijoillaan. Nähdä onni arjessa. Nähdä miten elämä asettui uomiinsa. Tästä tuli nyt tällainen. Perhe, työ, rakkaus, kaikki omilla kohdillaan. Kenties siksi. Elämä on tosiaan uomissaan. Lapset kasvavat, ihmeellinen rakkaus tuota rinnalla kulkevaa ihmistä kohtaan kantaa. Niin monta vuotta Nainen etsi paikkaansa itsenäisenä naisena ja äitinä. Kompuroi monessa, rakkaudessakin. Kunnes tuli erilainen aika kuin koskaan ennen. Kunnes liike lakkasi, päätön juoksu päättyi. Vielä kun ammattinsa saisi asettumaan.


Ehkä nyt on tullut aika laittaa kiinni ovi, jossa lukee ehkä. Aikaisemmat opinnot vanhenevat pian, eikä sen jälkeen ole mitään syytä jatkaa. Ei kai olisi nytkään. Miksi, oi miksi ihminen ei ole onnellinen siinä, missä juuri nyt on. Miksi mieli haikaa asioita, jotka näkee vain valkoisina niiden todellisista väreistä välittämättä? Nainen on aina vienyt loppuun sen, minkä on aloittanut. Pakkomielle, väärä tahto, valintojen loputon jono. Tätä täytyy nyt tarkastella hartaasti. Jättää hautumaan ja nostaa sitten taas. Voihan olla, että vaikka Nainen päättäisi mitä, pääsykokeet eivät johtaisi opiskelupaikkaan. Päätös täytyy tehdä kuitenkin ennen sitä. Nainen ei voi hakea vain katsoakseen miten käy, koska sitten ei ainakaan voi enää perääntyä. Sitä vatkaamista ei enää koskaan kestäisi. Kun ei oikein tätäkään.


Pelottaa. Että mitä jos ja mitä kun. Aika on kuitenkin levollinen, se kulkee vuodesta toiseen samalla tavalla riippumatta siitä, mitä pelkäävä tekee. Ei Nainen elämää pelkää. Vaan sitä kaikkea, mikä jää elämättä virheiden pelosta. Jo pitkään on vaivannut tunne, jossa ajaa ykkösvaihteella moottoritietä. Kone huutaa, eikä matka taitu. Jos minä tämän kriisin vielä elän, olen valmiimpi seuraavaan.

”Kyllä se varmaan enemmän sun juttu olis kuitenkin”, sanoo Noitasisko, ja jatkaa; ”psykiatrinen sairaanhoitaja”?

Ihminen kestää lähes mitä tahansa, paitsi epätietoisuutta. Keskeneräiset asiat uuvuttavat. Kun tekee päätöksen, helpottaa. Voi olla, että elämässä on jälleen tullut aika sulkea pysyvästi ovia.



3 kommenttia:

  1. Psyk. sairaanhoitajille ja kätilöille on myös päivätöitä.

    Koulutusrahaston aikuiskoulutustuki on huomattavasti suurempi kuin Kelan opintoraha.

    Nimim. Onnellisesti opintovapaalla vaikkei siinä sitä kuuluisaa järkeä ollutkaan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ongelma on siinä, että saadakseen aikuiskoulutustuen pitäisi saada työnantaja suostumaan opintovapaaseen.

      - sohvasika

      Poista
    2. Ja lisäksi siinä, että olen jo kerran aikuiskoulutustuen käyttänyt (kätilöopintojen alkuun), jonka pituus määräytyy työvuosien perusteella. Sen jälkeen ei uusia työvuosia ole ollut kuin yhteensä n. 3. Ei riitä mihinkään, jos aikuiskoulutustukea edes saa toistamiseen. Toki asiaa en ole vielä edes selvittänyt.

      Opintotukikuukaudet täynnä, aikuiskoulutustuki mitä ilmeisimmin käytetty, omaehtoinen opiskelu kassan rahalla on vain työttömille työnhakijoille. Jäljelle jäisi työskentely ohessa tai toimeentulotuki.



      Opintovapaa on käytännössä lakisääteinen oikeus;

      "Yli vuoden ajan samalla työnantajilla olleet työntekijät voivat saada ja käyttää opintovapaata kaksi vuotta viiden vuoden aikana. Sen voi käyttää yhdellä kertaa tai jakaa useampaan jaksoon."

      Toisaalta tämä on se porsaanreikä, johon usein vedotaan;

      "Opintovapaaseen on oikeus jokaisella suomalaisella, jos täyttää sen ehdot. Työnantaja voi kuitenkin siirtää opintovapaan alkamisajankohtaa, jos opintovapaasta aiheutuu tuntuvaa haittaa työnantajan toiminnalle."

      Siinähän siirtelee sitten. Ainakin AMK:ssa on tarkkaa oletko läsnä vai poissa ja pitää ilmoittaa ajoissa.


      Mutta tämä on asia, joka jää hautumaan. Tarkistin koululta, että opintoni tosiaan vanhenevat vasta 10v. aloituksesta, joka tarkoittaa, että tässä olisi vielä ainakin vuosi aikaa miettiä, JOS edes pääsisin opiskelemaan. Ensimmäiset vanhenevat 2019, täytyisi jättää myös se vara, että uusi opintosuunnitelma ei suju suoraan samalla kaavalla/aikataululla, ts. joku aika alkupuolen juttu voi tulla eteen uudessa vasta myöhemmin. Opintoja ei voi suoraan katsoa yksi yhteen jatkon kannalta, en voisi hypätä tästä kylmiltäni leikkaussaliharjoitteluun, johon aikoinaan päättyi kätilökoulutus kohdallani kuutisen vuotta sitten. Ihan pikkusen taidot ruostuneet tässä välissä... :D


      Voisin joko edetä väljemmin (enemmän "vapaa-aikaa" tehdä töitä) oman ryhmän mukana, tai valmistua nopeammin aikaisempien hyväksilukujen vuoksi, jopa sen lakisääteisen alle kahden vuoden lakisääteisen opintovapaan aikana, vakiduunin säilyttäen samalla kuitenkin. Sen puolesta kuulostaa ihan hyvältä.

      Enää jää päätettäväksi, mitä järkeä on vetää itsensä taas kerran hirveän mankelin läpi. Henkisesti ja taloudellisesti.

      Mikään ei tule sattumalta eteen. Uskon, että tämäkin tuli, että jossittelu vihdoin loppuisi. Suuntaan tai toiseen.

      Poista