lauantai 12. marraskuuta 2016

Kaiken varalta

Tämä vuosi on ollut raskas. Raskaampi miesmuistiin. Niin, tai ainakin Nais. Alkuvuodesta tämä näet lakkasi nukkumasta lähes kokonaan sairastuttuaan kuin varkain vaikeaan ylikuntoon ja työuupumukseen. On vaikea sanoa mistä kaikki alkoi. Edellisestä kesästä. Vuodenvaihteesta. Jonkun vuoden? Pimeään on toki mahtunut paljon valopilkkuja, eikä vähiten uusi rakkaus, Universumin heittämä pelastusrengas. Vaikka tavallaan hänkin on osaltaan pala syytä ja seurausta, ei Nainen tiedä miten olisin selvinnyt ilman. Rakkaudessa on ollut opettelemista. Sellaisessa joka hyväksyy, ymmärtää ja luottaa. Joskus on vaikeaa ottaa vastaan.
 
Ihminen, joka on kerran menettänyt lähes kaiken, luulee nähneensä pahimman. Mutta eihän se pidä paikkaansa. Tulee uusia ja uusia pahimpia. Jokainen kohdallaan kamalin.
Miltä tuntuu, kun keho vanhenee viikoissa? Kun työ lakkaa menettämästä merkitystään muuna, kuin kyynisenä verhona päivien välissä, vuorokausien ja viikkojen vieriessä merkityksettöminä jonoina kohti uusia ja taas uusia loppumattomia? Pahalta. Tuskaisen riipaisevalta.
 
Aluksi oli vaikea nähdä. Sitten uskoa. Lopulta ei enää välittänyt.
 
Sairauslomasta tuli melko pitkä. Sitä ei Nainen vielä tuolloin tiennyt, vaan sinnitteli vielä viikkoja senkin jälkeen, kun ei olisi enää pitänyt. Viisas työterveyslääkäri näki sen, mitä Nainen ei. Kaksi viikkoa kerrallaan, se oli Naisen suostumisen mitta. Lääkäri kirjoitti sairausloman, varasi uuden ajan ja katsoi kerta toisensa jälkeen yhtä harmaata ja hauraaksi käynyttä. ”Tässä uusi kaksi viikkoa, yritä levätä”. Päästä irti, vihdoinkin… Kesti kauan hyväksyä, että ei olekaan korvaamaton. Että työyhteisön pulaan joutuminen ei ole omaa syytä. Että sairas arjalainen työmoraali tekee sairaaksi sairaan arkimoraalin suorittajan. Että ainoa tapa nousta on kerätä voimia. Että alemmas ei enää pääse. Vaikka olisi päässyt vielä kuitenkin. Paljon alemmas.
 
Nainen jäi kotiin, katseli sohvalla miten pihakoivuihin kasvoi hiirenkorvat, hiirenkorvista vihtalehdet ja vihtalehdistä kullankeltaiset. Näki miten eri tavalla valo taittaa huhtikuussa, kuin neljä kuunkiertoa myöhemmin. Yritti jaksaa kotona, kun enää työssä ei. Käveli portaat yläkertaan ja sydän takoi rinnasta ulos. Puhui rakkaan siskoni kanssa puhelimessa ja makasi sen jälkeen lamaantuneena monta tuntia. Kauppareissu piti ajoittaa niin, ettei samana päivänä ollut muuta. Jaksaminen loppui täysin sen fyysisessä merkityksessään. Nainen halusi nähdä ihmisiä, halusi niin kovin kyetä ja pystyä. Uhmassa teki asioita kuten ennen, nöyränä hetkenä myönsi tappionsa. Mieli oli vankina ruumissa, joka oli pettänyt pahimmalla mahdollisella tavalla. Se lukitsi Naisen johonkin, jossa sisällä on toivo, mutta ulkona ei mitään. Nainen vihasi sitä. Vihaa edelleen. Jokaista valvottua yötä ja uupunutta päivää.
Vaikka Nainen on toki toipunut jo hyvän matkaa, joutuu säätelemään jaksamistaan vielä pitkään. Joutuu sanomaan niin monelle asialle ei, jotta voisi sanoa toisille kyllä. Elämä ei enää palaa ennalleen. Nainen ei kai enää koskaan voi treenata kuten ennen. Ylikunto tulee herkästi takaisin. Työ ei enää voi niellä kaikkea valoa päivistä, niiden ollessa vain pakollinen paha kohti viikonloppua. Nainen ei enää saa olla ainoa, joka muistaa, pystyy ja hallitsee kaiken. Ei yllä siihen. Ei tiedä haluaako edes. Aikaisemmin ei ollut muuta vaihtoehtoa. Nyt rinnalla vihdoin ihminen, jonka kanssa on.

Uupumus muistuttaa vaikeaa masennusta monessa asiassa. Ero on siinä, että masentuneelta katoaa usko. Näköala. Ja varsinkin toivo. Nainen oli kieltämättä surullinen, turhautunut, vihainenkin, mutta ei kertaakaan masentunut. Silti päivät olivat yhtä tahmeita, kuin valonsa kadottaneilla. Edistyminen mitattiin takapakeilla. Muusta sitä ei oikeastaan huomannut. Ehkä Nainen tarvitsi kuitenkin tämän kokemuksen. Tämänkin nöyrtymisen. Nyt ymmärtää taas jotain paremmin itsestään.

Hitaasti. Kaksi askelta eteen, yksi taakse.
 
Lähimuisti palasi kesäkuussa. Elokuussa alkoivat osa-aikaisesti työt. Ensimmäisen jokseenkin siedettävän yön Nainen nukkui kuukautta myöhemmin. Lokakuussa ei enää levännyt koko iltapäivää töistä päästyään. Marraskuussa oli jo kolme kokonaista yötä.
 
Hitaasti. Kaksi askelta eteen, joskus salaa hypähdellen.
 
Oliko se vain työuupumus, vai elämänuupumus? Tuliko siihen ainoaan kohtaan, kun tiesi ettei enää tarvitse kantaa yksin? Vai oliko karmit kaulassa elämään rynninyt rakkaus viimeinen pala paakkelssia? Miten ihminen voi olla niin sokea jaksamiselleen, että istuu autossa salikassi sylissään, nojaa rattiin ja puhuu itsensä ojentamaan käden, ottamaan avaimet virtalukosta, avaamaan oven, nostamaan jalan ulos, ponnistamaan itsensä ylös. Ponnistamaan jokaiseen aamuun, työpäivään, kotityöpäivään, loputtomaan jonoon jokaista. Ja sitten samaisena iltana, kun koko perhe sairastuu mahatautiin muutaman tunnin aikana ymmärtää, että ei se siis laiskuutta ollutkaan, vaan puhkeavaa tautia.
Sokea, välinpitämätön. Sitä ruoskii itsensä niin moneen. Koska täytyy. Liikunnasta katoaa ilo. Työstä katoaa ilo. Elämästä se vasta katoaakin. Tilalle tulee väsymys, joka ei lopu nukkumalla. Ja lopulta nukkuminenkin loppuu. Ei Nainen koskaan kyseenalaistanut jaksamistaan. Ei sellaista mieti, mille ei mitään voi. Nyt vain kertyi niin paljon kerralla. Yhteen kohtaan elämää. Nyt kävi näin.

Tämä vuosi ja nämä tapahtumat, tai oikeastaan pakotettu tapahtumattomuus ovat ajaneet jälleen kerran oman elämän inventaarioon. Jo vuosia sitten Nainen karsi ystävistään ne, jotka eivät sitä aidosti ole. Jo vuosia sitten Nainen lakkasi ajattelemasta mitä joku hänestä ajattelee. Ihmiset ylipäätään viettävät aivan liikaa aikaa pohtien sellaista, sillä lopulta aika harvaa kiinnostaa oman todellisuuden reunalla roikkuvat. Tämä vuosi on piirtänyt yhä selvemmin sen, minkä Nainen jo aikoja sitten tiesi. Et saa kaikkia ymmärtämään itseäsi, todellisuuttasi, saappaittesi suuruutta. Et voi odottaa, että muut jakavat ajatuksesi, mielipiteesi ja arvosi. Riittää, että edes muutama tekee niin. Vaatimalla muilta minulle, vaadit mahdottomia. Vanha viisaus sanoo; emme koskaan pety ihmisiin, vaan odotuksiimme heistä. Aika harva asia on näin totta.
 
Tietenkin saa ja täytyy pyytää! Apua, ymmärrystä, jakamista ja huomiota läheisiltä, joilta sellaisia saa oikeutetusti odottaa. Älä hukkaa elämääsi heihin, joilta ei voi. Auta, mutta älä ala velkomaan apuasi. Eteenpäin laitettu hyvä voi tulla yllättävää kautta takaisin. Pyri aina totuuteen, iloon ja rauhaan. Älä aloita riitaa, vaan keskustelu. Puhu takana sellaista, mitä voisit tarvittaessa sanoa edessäkin. Pyydä anteeksi, myös heiltä, joilta se on kaikkein vaikeinta. Uskalla sanoa erehtyneesi. Ihmiset eivät rakasta sinua siksi, että teet aina oikein. Tarkista käsityksesi ja luutuneet luulosi, mitä tulee ympäristöösi. Muista, että jokainen voi kasvaa. Jotkut lailla puiden, jotkut kukkien. Älä siksi pidä ensivaikutelmaa ikuisena totuutena.
Kaikesta voi oppia. Kaikilta voi oppia. Jokainen tapaamasi ihminen muuttaa sinua hieman. Ota rikkautena niin ilot kuin surutkin. Vietä elämä, josta voisit kirjoittaa. Silloin ymmärrät vastoinkäymistenkin merkityksen osana mielenkiintoista juonta. Ole rehellinen. Ole rauhassa rikki, uupunut, kaikesta paskana. Ja nouse. Joka kerta uudelleen.

Nainen on yrittänyt elää, kuten lapsiaankin opettaa. Kääntänyt kassalla maitopurkit viivakoodit oikeinpäin, päästänyt kaistanvaihtajan, pysähtynyt suojatien eteen, lakaissut naapurinkin lumet. Kertonut, että se mitä maailmalle laittaa, tulee aina takaisin. Että kotiin saa aina tulla, että hyvä antaa vähästään, paha ei paljostakaan. Teoilla, jotka itselle ovat pieniä, voi olla jollekin toiselle valtava merkitys. Vuosi sitten jouluna Nainen antoi pojalleen lahjaksi lompakon, johon hetken mielijohteesta kirjoitti sisälle kirjeen. Kertoi siinä, miten rakas lapsi on ja miksi. Millainen luonne, mikä juuri hänessä tuottaa eniten iloa äidilleen. Ja ihan yhtä ohimennen, kuin karski kuustoistavee pyyhki salaa silmiään tuona jouluaattona, kertoi poika tässä hiljan säilyttävänsä kirjettä edelleen lompakossaan. "Kaiken varalta".

Niin. Kaiken. Varalta. Sen on tämä vuosi opettanut. Helposti tulee nalkutettua märistä pyyhemytyistä lattialla. Tyhjistä maitopurkeista jääkaapissa. Tyhjistä odotuksista. Valitettua työn määrästä. Valitettua siitä, että ei jaksaisi mennä salille tai kauppaan tai siivota tai hakea talvikenkiä varastosta, koska miksi se olen aina minä jonka täytyy…Mitä jos kaiken varalta eläisi niin, että joku päivä mikään näistä ei olekaan enää itsestäänselvyys?

Kuukaudet kotisohvalla tekivät nöyräksi. Mutta kuten ihmisillä yleensä, nöyryyden mitta on rajallinen. Jossain kohtaa Nainen kuitenkin taas unohtaa, miten hienoa on jaksaa koko päivä aamusta ihan iltaan saakka. Jossain kohdassa elämästä tulee jälleen itsestäänselvyys. Arjesta matka viikonloppuun. Jaksamisesta äidin mitta. Tyttären. Puolison. Ystävän. Työtoverin. Naisen, jonka arvo mitataan väärällä vaa’alla. Niin se vain menee. Ihminen ei ole koskaan valmis. Kukaan ihminen meistä.
 
 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti