lauantai 5. marraskuuta 2016

Kamalan katkera mies

Viha, tuo tunteista kuluttavin. Viha tulee ulos huokosista, viivanohuista suupielistä, valkoisista rystysistä. Se kiristää niskat ja jäykistää selän. Se syytää joka hengenvedollaan vihapuhetta sanomatta silti sanaakaan. Viha vie kyvyn kuunnella toisen puolta tarinaa. Nähdä kulmia, kaaria, nousuja ja laskuja. Viha on talo, jossa kohtuudella ei ole huonetta. Eikä Lastenisän viha tehnyt poikkeusta tässä.

Kaikki mitä Nainen tiesi odottaa. Ei yhtään enempää. Sillä enemmän olisi ollut saada turpaan siinä lastenvalvojan kalseassa kopissa, mitä ei tietenkään tapahtunut. Sivistyneet ihmiset sentään.

Voi miten paljon joku voi vihata vieläkin! Voi ne silmät, pienet peilit sieluun! Se sielu oli täynnä lasinsiruja, nauloja ja ruosteista piikkilankaa. Se ei ollut varsinaista pahuutta, se oli kai hitusen ahneutta ja isosti itsekkyyttä. Nainen ei vihaa. Naisella ei ole syytä sellaiseen. Siksi oli helppo istua kaikki ne kahdeksankymmentäkuusi minuuttia pienessä huoneessa täynnä huonosti peitettyä raivoa. Ihmisen kanssa, jota joskus kauan sitten niin paljon rakasti.

Se väitti että Nainen oli suunnitellut kaiken. Syytti tämän siunausta siitä, että oli muuttanut uuden rouvan kanssa yhteen. Taas uuden rouvan. Miten käsittämätön valta ex-vaimolla! Se haluaa, että Nainenkin muuttaa avoliittoon, puolittaa kulunsa ja Lastenisän elatustaakan. Vain muutaman kuukauden seurustelun jälkeen? Ja koska Nainen ei tee niin, on laskelmoiva. Sanat järkevä, vastuullinen ja harkitseva eivät kai oikein rimmaa Lastenisän runossa.

Eikö se näe, miten kohtuuttomia suustaan suoltaa? Ei. Se näkee vain oman siivunsa totuutta. Kuten me kaikki. Mutta vuosien ja vuosien myötä Nainen on yhden oppinut; asiasta ei tarvitse pitää ymmärtääkseni sitä. Ei Lastenisänkään tarvitse pitää siitä, että Naisella on pienet tulot ja monta suuta yksin ruokittavana. Mutta maksaa se joutuu. Enemmän kuin ennen.

Kompromissi. Nainen olisi voinut vaatia enemmänkin. Ja saada myös. Lastenisällä on menoja ja velkoja, joita ei oteta huomioon laskelmissa. Se ei ole Naisen vika. Eikä lasten varsinkaan. Mutta millainen ihminen kynii toisen kuiviin ja lähettää sitten lapsensa sinne jokatoisviikonloppuaan viettämään? Sellainen, joka ei ymmärrä, miten viha vaihtaa kohdetta. Etsii sijaiskärsijän, yleensä ne pienimmät, joilla ei ole osaa, ei arpaa. On niin eri asia tienata paperilla, kuin maksaa rahalla. Nainen ei tehnyt kompromissia niinkään säälistä Lastenisää kohtaan. Nainen teki niin, koska se on oikein.

Miten helppoa olisi ollut lyödä lyötyä! Ilkkua. Naureskella. Nolata. Veistellä, että ehkä olisi vaan kannattanut maksaa ne Naisen aiemmin pyytämät neljäkymppiä kuukaudessa lapsen harrastusmaksuun. Nyt joutuu maksamaan moninkertaisesti enemmän. Hahhaa. Pilkasta saisi kieltämättä tyydytystä. Mutta vielä enemmän sitä sai, kun ei.
Olen vahva. Olen tästä kaikesta yli. Näen enemmän ja pidemmälle.  

Lastenvalvojalta lähti katkera mies. Se ei näe, miten Nainen olisi voinut vaatia jo vuosia sitten. Kun Esikoinen muutti takaisin äidilleen, eikä isä maksanut siitä latin latia koskaan. Sillä se mikä tulojen mukaan kuului, olisi todellisuudessa ajanut yksin silloista isoa omakotitaloaan maksaneen Lastenisän täydelliseen katastrofiin. Ikimaailmassa Lastenisän kulut eivät olisi menneet sopimuksessa läpi. Lastenisä olisi joutunut pahimmillaan ulosottoon sen sijaan, että nyt maksaa taas luottotietoineen omaa asuntoa uuden daamin kanssa. Nainen näki lapset kuitenkin yhteisenä sopimuksena, eikä sopimusta solmita neuvottelematta. Jonain päivänä Lastenisä kyllä ymmärtää. Ja vaikka ei, se ei ole Naiselta mitenkään pois. Nainen ei ole tehnyt mitään kiitoksen vuoksi, kaikkein vähiten odotusten. On hyödytöntä odottaa ymmärrystä, kiitosta tai anteeksiantoa heiltä, jotka eivät siihen yllä. Tämä ainokainen elämä pitää elää hukkaamatta sitä turhiin odotuksiin. Sillä vaikka vähän odottaa, voi paljosta pettyä.
 
Kieltämättä tuntuu hyvältä. Että pystyi säilyttämään kasvonsa, tyyneytensä, aikuisuutensa. Vastailla nätisti ja pysyä asiassa. Olla provosoitumatta. Antamatta takaisin. Voittaja ei ole se, joka saa sylkeä ulos pahan olonsa, vaan se, joka ei ota sitä itseensä. Vaikka Nainen ei edelleenkään pääse elämään vailla löyhää köyttä kaulallaan, ei sopimuksen toinen osapuoli ihan juhlia pitele. Ainakaan lastensa rahoittamana. Kohtuus, se on paljon parempi matkakumppani, kuin viha tai ahneus.
Näin mennään seuraavaan elokuuhun saakka, jolloin jo toinen lapsi saavuttaa täysi-ikäisyyden ja kahdesta seuraavasta sovitaan uudelleen. Edessä on vielä monta tiukkaa vuotta, mutta sentään mahdottomia niistä ei tule. Tekemistään myönnytyksistä huolimatta Nainen on tyytyväinen. 
 

Joskus ihmeet tapahtuvat. Seuraavana päivänä Lastenisä pyytää anteeksi käytöstään.
Se ymmärtää kai sittenkin. Kamalasta katkeruudestaan huolimatta.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti